TURUSTEN, ISÄNI SUKUHAARAN TIE PIELISJÄRVEN RANNALTA AHVENISEN KOUSASTA JÄRVETTÖMÄÄN SARVINKIIN

Ahvenisen kylähistoriikissa on kerrottu ajasta, jolloin Suur-Ilomantsin seudulla, johon Enokin tuolloin kuului, vaikutti ruptuuri. eli repeämäsota. Venäjän joutuessa alakynteen Ruotsia vastaan paikallinen ortodoksinen asujaimisto, joka oli auttanut venäläisiä pakeni vetäytyvien venäläisten mukana Venäjälle ja vastaavasti sijalle alkoi Savosta, lähinnä Juvan, Säämingin ja Rantasalmen alueelta tulla luterilaisia. 
Suur-Ilomantsin läntisimmässä keskuksessa Pielisjärven rannalla, silloisen Enonkylän Kousassa nykyisellä Ahvenisella oli joitakin taloja. Eräästä talosta on vuodelta 1653 maininta, että se oli Olli Turusella. Miehestä mainitaan, että hän oli tullut Oulun seudulta ja jonka suku oli kotoisin edellä mainitulta Juvan-Säämingin seudulta. Eräs teoria on, että koska hänellä oli talo, niin hän olisi ollut sotilas, koska sotilaille järjestettiin asumispaikka.
Tätä Olofia voi aivan hyvällä syyllä pitää varhaisena esi-isänä, tosin vaikkakin ainakin vielä aukottomasti todistamattomana. Hänen jälkeen on nimittäin selvittämättä yhteys muutaman sukupolven ajalta sitten myöhemmin alkaviin vanhoissa kirkonkirjoissa viliseviin Henrikeihin, Andersseihin, Olofeihin päätyen täysin varmaan esi-isään  v.1794 syntyneeseen Johan Andersinpoikaan ja hänen v.1797 syntyneeseen vaimoonsa Anna Tanniseen. 
Koussan talonumeroista yksi oli talonumero 27 Turula. Talonumeron tila on aivan Pielisjärven rannassa ja Isojaon papereissa paikkaa on nimitetty myöhemmin Nokkalaksi. Isossajaossa jaettiin talonumero kolmeen osaan, jotka olivat no 50 Leskelä, 51 Seppälä ja 52 Turula myöhemmin Haukansärkkä.
Kaikilla näillä tiloilla on asunut Turusia, jotka voidaan katsoa olevan sukua toisilleen, mutta tarkemmat suhteet ovat todellakin vielä selvittämättä, kuitenkin on osoitettavissa, että talo no 52 Turula oli asuinpaikkana mm. Johan´in perheellä.
Kuten yllä on kerrottu Johan´in ja Anna Tannisen poika Anders meni avioon Eva Petterintytär Juvosen kanssa ja heille syntyi kaksi lasta, josta ensimmäinen syntyi kuolleena, mutta pojasta Johan´ista tuli ukkini Antin isä. 

Eipä todellakaan osannut tämä kaukaisin tietämämme esi-isä Anders Turunen lähtiessään vaimonsa Eva ja ainoan poikansa Johanin kanssa suuren Pielisjärven rannalta Koussasta ja asettuessaan  v. 1745 lasketun Sarvinginjärven pohjamaan reunamille, miten myöhemmin suvussa nyt jo seitsemännessä sukupolvessa elävillä tulisi olemaan kova kaipaus nähdä järvenselältä auringon kilossa veden välkettä  ja kuulla laineiden liplatuksia rantakiviä vasten. Ehkä arvostukset olivat tuolloin toisenlaiset. Kuitenkin heidän muuttoaan järven rannalta talosta, alueelle, josta on pitkä matka järven rantaan voi vain arvailla.
No, tietysti se silloinkin elämä oli kiinni leivästä ja toimeentulosta ja muuton syynä oli ymmärrettävästi Sarvingissa järven laskussa syntynyt kivetön peltomaa mitä saattoi viljellä. Tuota virsikirjamaaksi nimettyä järven pohjaan kerrostunutta sedimenttimaata kävivät monet kansakoululaiset ihailemassa, niiden vuosikymmenten aikana, jolloin Sarvingissakin oli oma koulu. 

Poika Johan meni naimisiin muuttamista seuraavana vuonna 1876 Brita Pussisen kanssa ja kasvatti kuuden lapsen katraan. Siitä ei ole tietoa, tekikö Johan maasepän töitä jo Koussassa, mutta Sarvingissa hänellä oli Ylemmäisen järvestä tulevan laskujoen mutkassa paja. Siinä valmistui kaikenlaisia omavaraisessa maataloudessa tarvittavia tarvekaluja. 

Tuohon aikaan talot olivat omavaraisia. Varmasti Johan teki ajan tavan mukaan myös rekiä. Rekien tekotaito periytyi ainakin pojanpojalle, isälleni, joka teki vielä kuusikymmentäluvun alussa rekien lisäksi myös veneitä, pienemmistä tarve-esineistä. pärevasuista, tuohikopista ja tuohikonteista puhumattakaan. 

Vielä kuusikymmentäluvulla vanhan Hallan talon rakennuksissa oli jäljellä paljonkin näitä paja- että puutöiden tekovälineitä.

Johanille ja Britalle syntyneiden kuuden lapsen kahdesta pojasta Iisak oli kuollut kuukauden ikäisenä ja toisesta pojasta toiseksi vanhimmasta, Antti-pojasta tuli siis isoisäni, joka jäi asumaan tilalle kasvattamaan perhettään siinä. 

Neljästä tytöstä, Eeva jäi Sarvinkiin, mennen naapuriin Pohjarannan Heikki Lappalaiselle vaimoksi ja samalla ison talon emännäksi vanhaan kestikievaritaloon, Riitta-Kaisasta tuli kaupungin fröökkinä mennen Joensuuhun Kauko Väyrysen vaimoksi, Anna oli aviossa tapaturmaisesti kuolleen Heikki Huttusen kanssa, mutta kuoli leskenä ja lapsettomana ja nuorimmainen tytär Hilda liekutti itselleen 11 vuotta nuoremmasta äitinsä sukulaisesta, Jospan-Jussista, Juho Pussisesta itselleen miehen, jääden hänkin lapsettomaksi.

Ukkini ukki Anders tuli Sarvinkiin, koska täällä oli hyvät kaskimaat, mitä viljellä. Talon ympäristö mäellä oli hyvin kivistä, mutta muuten muhevaa maata. Järvenpohjalaakso taas oli tasaista ja  kivetöntä, mutta kovin hallaista aluetta. Ukkini kertoi miten jokea oli padotettu, niin että vesi levisi niemenaluspelloille. Vasta 1950-60 luvulla tilan sileät alueet raivattiin nykyaikaisin konein hoidettavalle tehoviljelykselle. 
Se mitä Sarvingissa näiden sileiden jussikkoheinäpeltomaiden lisäksi oli ja mistä Antti ja osa pojista, kuten isäni kovasti pitivät oli Ylemmäisen sekä Kontiolahden puolella olevien Uramon ja Palojärven suunnilla olevat silloin vielä koskemattomat salot. Sieltä löytyi innokkaille metsästäjille runsaasti kaikenlaista metsänviljaa, metsoja, teeriä, jäniksiä, kettuja ja monenlaista muuta riistaa ja turkiseläintä.

Mutta aika aikaa kutakin. Nyt kun ollaan siirrytty EU:n aikaan peltojen viljely on suvun taholta lopetettu. Suurin osa noista ankaralla työllä ja tuskalla raivatuista pelloista on istutettu takaisin metsän kasvulle.
Mutta niin on maailma muuttunut muutenkin. Nyt kun etäämpänäkin olevat vedet olisivat "lähellä" parempien kulkuvälineiden takia niin järvien rannat ovat melkein joka paikasta sillä tavoin rantatilojen ja mökkitonttien omistajien taholta "vallattuja", ettei siellä enää ole rantaa omistamattomille mukavia rauhaisia rantautumispaikkoja eikä oikein ilkeä soudella kuin ainoastaan keskellä selkää.